Meiwaku

Toukokuu oli niin kylmä ja sateinen, ettei tieteellisen tutkimuksen tekeminen onnistunut odotusten mukaan. Niinpä kesätiede jatkuu vastaavilla ehdoilla myöskin kesäkuulle.

Haluan kannustaa useampia ihmisiä osallistumaan tieteeseen. Niinpä lisään seuraavat säännöt:

• Minua saa ampua korkeintaan kerran kuudessa tunnissa


• Kolme eniten osunutta palkitaan hienoilla yllätyspalkinnoilla.

Huonoa säätä piristää uutinen, että Alec tulee kesällä käymään. Koko matkan Uudesta-Seelannista Suomeen. Hassu ihminen. Luulin että hänellä ei olisi varaa moiseen. :)

Lyhyt pyrähdys Briteissä ei vähentänyt halua matkailla. Kun vielä eräällä foorumilla kyseltiin matkakokemuksia, heräsi halu pakata laukku ja mennä jonnekin ja olla siellä pitkä aika. Turku tuntuu pieneltä ja liian tutulta. Katselen Tyynenmeren karttoja ja haaveilen.

Harmittelen, että työpaikkani ei anna minun tehdä hommiani etätyönä. Paljon mieluummin koodaisin istuessani veneessä koralliriutalla. :)

Löysin Turun parkour-harrastajia. Niitä pomppi kävelykadulla. Pyöräilin paikalle, vaikka olisi varmaan pitänyt juosta. Katselin ja hämmästelin ihmisten osaamista. Uskaltauduin itse kokeilemaan vain paria hyppyä ja laskeutumista. Aika huimaa mitä kaikkea voi tehdä ihan suunnilleen maan tasassakin.

Kauniin iltapäivän kunniaksi olin tuttujen kanssa piknikillä Puolalanpuistossa. Paikalle ajoi poliisiauto. Kaksi poliisia tuli meidän luoksemme. He veivät yhden piknikvieraista mukanaan.

Kävi ilmi, että aiemmin tänä vuonna tämä sama tyyppi oli ollut osallisena aseistetussa murrossa. Murron uhrit sattuivat osumaan samalle piknikille murtautujan kanssa ja tunnistivat tämän. Tietenkin he soittivat poliisit. Soitettuaan he odottivat piknikillä rauhallisesti virkavallan saapumista, vihjaamatta eleelläkään murtautujalle mitä oli tulossa.

Joillakin on rohkeutta. Jos minä näkisin piknikhuovan toisella puolella jonkun joka on murtautunut työpaikalleni, varmaan juoksisin ensin ja soittaisin poliisit sitten.

Kesä tulee ja on aika tehdä tiedettä. Osallistukaa kokeeseen.

Koe toimii seuraavasti:

1. Koe on avoinna blogini lukijoille. Jos haluat osallistua, sinun pitää lukea tätä blogia säännöllisesti.


2. Toukokuun ajan, tai kunnes blogissa toisin ilmoitan, kutsun kaikki jotka minut ulkonäöltä tunnistavat yrittämään ampua minua vesipyssyllä minut nähdessään. Olen luvallinen kohde kun:


• 2a: olen ulkona, ja lämpötila on yli +15


• 2b: en aja autoa, ohjaa raskasta koneistoa, tasapainoile katon reunalla tai tee jotain muuta jossa vesipyssyn osuma aiheuttaisi vaaratilanteen

Käytetyn vesimäärän tulee olla melko pieni - yksi laukaus vesipyssystä käy. En tahdo olla aivan likomärkä enkä tahdo että elektroniikallani ei ole toivoa selvitä. (Pakkaan laitteeni kyllä roiskeveden kestävästi.)

Ei saa käyttää vesiletkuja, sankoja tai vesi-ilmapalloja. En ammu takaisin. Tämä on tiedettä, ei vesisotaa.

Jos koe jatkuu kesäkuulle, ilmoitan siitä erikseen tällä foorumilla.

Kun koe on päättynyt, raportoin tulokseni.

Lontoo, Kööpenhamina, Turku. Kotona tietokoneilla oli ikävä. Mitään kovin dramaattista ei onneksi täällä ole viikossa tapahtunut. Paitsi että kesä näytti tulleen. Illallakin oli valoisaa ja lämmintä :)

Turku tuntuu kovin väljästi rakennetulta.

Lontoossa onkin vierähtänyt melkein kokonainen viikko. こりのチャン on pitänyt minut kaukana tietokoneista koko matkan ajan. Nyt vasta sain livahdettua tarkistamaan postejani ja päivittämään blogia.

Aivan mainiota täällä on ollut. Ensin asuimme hotellissa, sitten yhteinen tuttu ilmestyi kaupunkiin ja kutsui meidät kotiinsa. Olemme kiertäneet aivan kaikkea. Normaalien turistipuuhien lisäksi läpi on käyty mm. täkäläistä parkour-kulttuuria. Onpa kertakaikkisen mahtavaa puuhaa. Rakastuin siihen oikopäätä. Voisikohan Turussakin harjoittaa moista?

Eilen meihin iski hetkellinen paniikki kun kuulimme maanjäristyksestä Tongalla ja tsunamivaroituksesta Uudessa-Seelannissa. Se rikkoi verkkopimentomme. Onneksi hälytys oli turha eikä kukaan kaveri saanut päälleen monimetrisiä aaltoja.

Ihmissuhdetilanne on vähän hassu. こりのチャン on minulle tärkeä ja läheinen, mutta eri tavoin kuin joskus monta vuotta sitten. Jos ajattelen sitä liikaa, menen haikeaksi ja vaikeaksi. Jos me molemmat olisimme jääneet Uuteen-Seelantiin, asiat olisivat varmaan nyt aivan toisin. Ehkä me olisimme onnellisesti naimisissa ja meillä olisi pesue protoihmisiä jaloissamme. Tai ehkä emme. En voi tietää. Hieman harmittaa, mutta enemmän uteliaisuuden vuoksi.

Huomenna kotiin.